PerttiRampanen

Etupiirin ote

  • Etupiirin ote

Gummerus, 2014, 411 sivua

En muista onko tätä teosta jo käsitelty palstalla aiemmin, mutta kyllä se toisenkin arvioinnin arvoinen sisällöltään on. Kirjassa käsiteltävä etupiiriajattelu maahamme kohdistuvana ei ole mihinkään kadonnut.

VTT Alpo Rusin kirjan otsikko tarkoittaa maamme vuosisataista kuulumista itäisen naapurimme jonkinlaiseen legitiimiin(?) etupiiriin; ja välillä vähän muidenkin suurvaltojen. Rusi aloittaa pohdintansa aina vuodesta 1700 alkaen, päättäen Ukrainan kriisivuoteen 2014.

Kirjoittaja on käsitellyt suomettumista ja siihen oleellisesti kuulunutta  itsesensuuria monissa teoksissaan, ja myös tässä ko. kirjassa ne ovat keskeisessä roolissa. Olen Rusin kanssa samoilla linjoilla tuosta melkoisen ikävästä ajanjaksosta, vaikka aikaa onkin kuvattu jopa  menestysvuosiksi,  ja siihen liittyvistä monista täysin perusteettomista tapahtumista. Jotkut suomettuneiden henkilöiden tekemiset suorastaan kuvottavat!

Mutta miksi tohtori itse näyttää alkavan "esisuomettua" käsitellessään talvi- ja jatkosotien aikaista Suomen valtiojohdon politiikkaa? Jartsevin esiinmarssista 1938 lähtien vuoteen 1944 kirjoittaja näkee poliittisten päättäjiemme toimet enemmän tai vähemmän virheellisinä. Oikeaan osuneita päätöksiä ei Rusin mielestä näemmä juurikaan tehty. Ihmetellä täytyy, kuinka maamme selvisi em. sodista itsenäisyytensä säilyttäen, kun sen poliittisen johdon päätökset olivat järjestään vääriä ja tuomittavia?! Tätä jälkijättöistä jossittelua ja tietämystähän nuoremmat historioitsijamme harrastavat surutta. Tietävät hellyttävän hyvin, mitä olisi pitänyt kulloinkin valtiojohdon tuolloin tehdä ja päättää.

Jotkut suomalaiset tutkijat koittavat epätoivoisesti sysätä syyn talvisotaan Suomen valtiojohdolle. Mutta, jopa Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin on todennut, että "talvisota oli Stalinin rikos Suomen kansaa  kohtaan". Myös eräät venäläiset historioitsijat ovat päätyneet samaan tulkintaan.

En ymmärrä tohtori Rusin luonnehdintaa hävityistä sodista. Talvisodassa saavutimme selvän torjuntavoiton, ja jatkosota voitettiin eittämättä SOTILAALLISESTI. Poliittinen häviömme tuli sitten kabineteissa suoritettuna saneluna, vahvemman brutaalilla "oikeudella".

http://perttirampanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/157262-finnofobinen-suomi

Miksi tätä hävittyjen sotien syndroomaa pitää tänäkin päivänä propagoida nuoremmille sukupolville?

Oudolta kuulostaa myös Rusin lausuma, että Stalin pysäytti suurhyökkäyksen kesällä 1944. Kyllä sen pysäytti armeijamme taistelullaan! Puna-armeija olisi kyllä jatkanut samaa tahtia Helsinkiin asti, jos olisi pystynyt. Mutta, kun ei, niin Stalin siirrätti joukkojaan Berliinin hyökkäykseen. Tämä oli tapahtumien kulku, jälkikäteisjossittelut sikseen.

Kun ottaa huomioon kuinka valtavin materiaalimäärin länsiliittoutuneet, lähinnä Yhdysvallat ja Iso-Britannia, avustivat Neuvostoliittoa, ja josta avusta paljon tuli myös Suomen rintamalle, niin jatkosodan sotilaallinen voittomme oli suvereeni. (Kts. linkit!) Miksi siitä pitäisi vaieta?!

http://perttirampanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/175093-liittoutuneiden-ap...

Tässä(kin) kirjassa paljastuu täydelliseksi myytiksi, jos siihen ovat uskoneetkaan muut kuin aatteellisimmat kommunistit, neuvostojohdon puuttumattomuus sisäisiin asioihimme. Lähes koko Neuvostoliiton aika ei muuta ollutkaan. Hallituksetkin tuli hyväksyttää Kremlissä. Sisäisiin asioihimme puututtiin maanittelulla, uhkailulla ja kauppasuhteiden katkaisulla.

"YYA-sopimus on Suomen Magna Charta" toteaa eräs suomettunut poliitikkomme. Monelta sellaiselta pääsi varmaankin itku kun kyseinen sopimus tuli tiensä päähän. Suomettumiselta katosi osin pohja.

Varsin ikävä  tapaus oli Marshall-avusta kieltäytyminen neuvostojohdon painostuksesta.

Ei suomettuminen ollut Kekkosen ajan ongelma, selviää kirjasta, vaan yhtä syvällä rähmällään olon suossa tarvottiin presidentti Koivistonkin aikana. Eikä tilanne paljon parantunut presidentti Halosenkaan toimikausina, vaikka Neuvostoliitto oli hajonnut jo aikoja sitten.

Osa myötäilyvuosien päätöksistä oli toki valtion olemassa olon kannalta ainakin puolipakollisia, mutta suuri osa pahimmillaan pelkkää oman ja puolueen edun kalastelua.

Kirjan lopussa Rusi tarjoaa ratkaisuja kuinka Suomen tulisi toimia muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa ympäristössä. Ei missään tapauksessa vanhalla aivan liiallisella myötäilylinjalla,  vaan omissa käsissä ratkaisut pitäen. Nato-kysymystä myöten.

Mutta, kaikitenkin, eikö olisi syytä näin itsenäisyytemme juhlavuonna  antaa historiamme tapahtumille suomalaisia painotuksia, eikä vieläkin mukailla itänaapurin näkemyksiä? Tosin Alpo Rusi ei suuremmin niin tee.

Olen kuitenkin hieman pettynyt tähän tohtori Rusin teokseen, mutta kyllä kaikki hänen tuotantonsa lukemisen arvoista on.

Pertti Rampanen

Jk. Katsokaa kirjan kansikuvaa. Siinä esiintyy kolme SDP:n umpisuomettunutta poliitikkoa.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa